olimme koko porukan voimalla makkaran paistossa. Ilma oli hiano, laavulla tuuli, eikä ollut tietoa öttiäisistä. Aurinko meni pilveen, mutta lämmitä oli.

Pikkuinen huusi kuin syötävä, kun hänet laitoimme turvaistuimeen, mutta kun auto hurahti käyntiin, ei ollut tietoakaan muusta kuin unesta. Pikkukaveri viihtyi koko makkaran paiston liinassa ja vasta kun olimme lähdössä, pärähti itku. Siihenkin oli syy; se 'ei huutava pää' pöräytti sinappia vaippaan. No ei muuta kuin matkalla autolle vaippa vaihtoon tuulisella kalliolla...

Kyllä kai sitä pitää jonkinmoinen addikti luonnossa liikkumiseen olla, että alle kolmiviikkoisen kanssa lähtee makkaran paistoon...